Népmesék

Kalliz nahka

Kerran yks meez tuli naapurikyllää kummille veerahii. Tulloo – a kummiil heppoin ono päksähtääst, ja hää tätä hevoist nylköö.
Meez kyssyy:
– Mitä siä oot keskeel talvia, hepoiziin töön pääajal, hepoizen tegrastaant?
Tahtoi kummi pilahilla veerahan kussannoksel.
– Nyt – sannoo –, hepoizennahat ollaa hyvvii kallihet. Yhest nahast miä saan nii paljo rahhaa, etti jaksan kymmen hevoist ostaa.
Meez kuuli – ja jooksi takaisii.
Tuli joossen kottii, tegrasti oman hepoizen, noisti nylkömää.
– Mitä teet? – kyzytää naapurit.
– A nyttemmii – vastaa –, naapurikyläz kaik hepoizia nyletää! Linnaaz nahat ollaa hyvvii kallihet.
Lähen sinne, möön – teenaan kymmenälle hevoizelle!
Siiz meehet koko hepoizet kyläz ja nylettiikki.
Tuli kevät – mitte kyntää kelkä, mittekä kylvää.

Parma ja voohet

Eli poika-orpo.
Jot elättää icciä, hää läksi voohia paimentaa. Ajjaa hää kerran voohia ruizpellon sivu.
A voohet tunkehuttii yli ajjan rukihesse.
Ajjoi hää, ajjoi heijjet takaisii, a voohet jooksennellaa pitkin ruist ja tallataa tähkiä. Istuiz peen paimen kivelle ja itki.
Tulloo hänen loo orraava:
– Mitä itet, poika?
– En jaksa voohet rukihest ajjaa poiz!
– Ja kaik? Miä hejjet ajan käenkääntiiz poiz!
Jooksenteli, jooksenteli – ei tult mittä. Istuiz lähelle ja itkiki.
Jooksoo repoi:
– Mitä itettä?
– Emmä jaksa voohet rukihest ajjaa poiz!
– Miä ajan heijjet heti poiz!
Ja revoilt mittä ei tult. Istuiz heijjen lähelle ja noistiki itkömää.
Männöö karhu mecäst:
– Mitä ootta tääl itkömääz?
– Emmä jaksa voohet rukihest ajjaa poiz!
– Ai, nappaakat! Miä avviitan teitä!
Tunkehui yli ajjan – vaa murti ajjan, tallaiz ruist enempi voohia.
Pallaiz ilma mitäikke. Istuiz lähelle ja noisti mörizömmää.
Neljältää itetää. Lentää sivu parma.
– Ku ono nagrettavvaa! – sannoo. – Nii suuret ootta, entä itettä! Ken tejjet obižoitti?
A höö vasataa:
– Emmä jaksa milkä viissii ajjaa voohet rukihest poiz!
– No, miä avviitan!
– Mut siä jo oot nii peen!
– Ajan poiz!
Hörriiz ja lenti.
A ku voohet oltii hänen hörinehen kuultu – tunkehuttii yli ajjan teen päälle.
Peen paimen temppaiz vican – ja alkoi voohiloin jälez joossa.
Ei jopa kiitän sannoont omille apilaizille.
 

Ukkoi ja tuhmukkain

Eli kolt siaart.
Yks heist oli tuhmukkain, kiukkaan peräl eli ja lamppaahan papuloja söi.
Höö duumattii lähtiä kirkkoo hoomukselt.
Kahez jaoz noistii höö yllää, pessiistii majjool ja lähettii kirkkoo.
Teen pääl oli retu ja siin oli ukkoi.
Ukkoi sannoo:
– Nostakaa minnua, tytöit, reust poiz!
Höö vasataa:
– Emmä möö noize sinnua nostamaa reust poiz!
Ja poissuttii. Mut se tuhmukkain noisi kera yllää, pessiiz, vaattiiz, läksi kera kirkkoo. Seel oliki taaz ukkoi, teen pääl reuz.
– Nossa, tyttöi, minnua poiz!
Hää otti dai nosti.
Ja se ukkoi antoi hänelle kättee kiven ja kepin.
– Ota, tähä kivvee kokkaa!
Hää kivvee kokkaiz kolt kertaa – ja ilmettii hänt vart siint kultain heppoin ja kultaist vaatti...
 

Karhu, suzi ja repoi

Karhu, suzi ja repoi kylvettii kerran ruist. Ruiz ono kypsyynt.
Höö leikattii sitä ja veetii riihee. Kuivatettii tähkäkuivajaal ja noistii puimaa...
A repoi – noisti tähkäkuivajalle, niku sitä kannattaa, dai ajast aikkaa viskajaa rivvun konz suen, konz karhun päälle. Höö saotaa revoille:
– Kummi-repoi, kannata tähkäkuivajaa hyvääst, jot rivvut evät puottaiz!
Repoi vassaa:
– Miä jo nii yrittään, mut neet evät pyzy!
A icce tahallaa puottaa riuku kerrallaa. Karhu ja suzi puitii rukkiihen. Tuli kolt myttyä: peenemmääz ono vilja, keskihizez ono ruumenet, suuremmaaz ono olki. Noistii sattooa jakkamaa.
Repoi sannoo:
– Laa nii jakamma: peenemmälle – peen mytty, keskihizelle – keskihiin, suuremmalle – suur.
Höö nii tehtii – repoi sai viljan, suzi sai ruumenet, karhu sai olen. Noistii jauhamaa.
Revoil jauhakivi koputtaa, a suel ja karhuul vaa kahizoo.
Höö kyzytää:
– Kummi-repoi, miks siul jauhakivi koputtaa, entä meil kahizoo?
Repoi sannoo:
– Miä ku noizin jauhamaa, nii lisäizin hiittaa, siks jauhakivi koputtaa.
Karhu ja suzi lizättii hiittaa, ja heijjen jauhakivet noistii koputtammaa. Jauhettii kaiken ja noistii puuroa keittämää. Keitetää... Revoil puuro ono valkia ja puhkuu, a suel ja karhuul puuro ono mussa ja ei puhu.
Kyzytää höö revoilt:
– Miks siun puuro ono valkia ja puhkuu, entä mejjen oma – ono mussa ja ei puhu? Anna meille maistaa siun puuroa!
– En, enziks miä teijjen puuroa maissan.
Otti repoi vähä puuroa suelt ja karhult dai pani salamittee oman kattilan päälle.
– Maistakaa!
Karhu maisti ja saoi:
– Siun puuro ei oo parempaan miun ommaa!
Suzi maisti ja senensaman saoi...
– A miks siun puuro ono valkiamp mejjen ommaa?
– Miä piin jauhoa jooksovaaz veez. Siks puuro ono valkiamp.
Suzi ja karhu koottii ruumenet ja olen, lazettii jokkee, verta vei kaiken poiz. Nii kummi-repoi heijjet petkutti.